Jos

On jokseensakin mieletöntä, miten yksi pieni asia voi niin kokonaisvaltaisesti sekoittaa koko päivän. Minä näin unta. En edes muista siitä montaa yksityiskohtaa, mutta siellä mukana kulki ihminen menneisyydestä. Ihminen, jota aikanaan ihan tietoisesti yritin olla ajattelematta, koska sitä ikävää oli vaikea käsitellä. Koska hän kolhaisi niihin kipupisteisiin jotka silloin joskus olivat herkimmillään - vereslihalla. Tänään tajusin että se ikävä on tavallaan yhä olemassa, mutta eri muodossa.

Sen ikävän kaveriksi huomaan tässä vuosien saatossa ilmestyneen harmin, että tuli aikanaan hoidettua tilanne itselleni tyypilliseen "kerrasta poikki"-tyyliin. Noh, sitä on kai turha surra enää. Kaikki päätökset on tehty sen hetken tiedon ja tunteen jonkinlaisen sekametelisopan stabiilia muistuttavassa tasapainossa, ja ne ovat olleet oikein silloin. Tätä jälkeen päin jossittelua voikin sitten halutessaan harrastaa maailman tappiin asti.

Lystikästä tässä päivässä on ollut se, että huomasin tämän ihmisen olleen ilmeisesti jonkinlainen avain muutamaan muuhunkin menneen ajan oveen. Nyppää langan pätkän puserosta ja se purkaa kerta heitolla puoli hihaa. Joskus sitä toivoo että omat aivonsa voisi ladata kirjamuotoon (hyvällä hakemistolla ja ristiviitteillä), että voisi ilman vaaraa ajatusten karkailusta lukea mikä kaikki siellä takaraivossa oikein kytkeytyy mihinkin.

Muutaman sadan muiston risteyksen ja ajatuksen sivujuonteen yli hypäten ollaankin tässä seuraavassa illassa, eikä uni tule vaikka mitä tekisi, koska päässä kelaa edelleen. 17 tuntia meni siihen lopputulokseen, etten menetä mitään jos laitan viime yön haamulle viestin ja kysyn mitä kuuluu. Näitten loppujen kytkösten kanssa meneekin sitten vähän kauemmin, koska näitten kylkiäisenä tuli tunne.

Ajatus siitä, että olet joka ikinen hetki vain yhden päätöksen päässä täysin erilaisesta elämästä, on yhtä aikaa pelottava ja houkuttava. Sitä tekisi mieli rynkyttää niitä jo suljettuja ovia ja kokeilla mitä löytää. Suurin osa siitä on kuitenkin lähinnä uteliaisuutta. Samaan aikaan ei kuitenkaan mistään hinnasta halua luopua siitä mitä ja missä tänään on.

Ikävä kuitenkin on ehkä se päällimmäisin tunne, joka tästä päivästä jäi käteen. Ei pelkästään haamuni suhteen, vaan myös monen muun joitten nimetkin ovat vähän hakusessa, ja hetkien ja paikkojen. Tunteiden, ajatusten ja tilanteiden, jotka olivat joskus olemassa toisessa ajassa. Olen tänään huomannut kaipaavani valvottuja öitä, sanoilla ja ilman, auringon laskuja ja nousuja, lukemattomia teemukillisia ja suklaapisarakeksejä. Elokuvia, autioita rantoja, nukkuvaa merta jään alla, loputonta tuulta.

Ymmärrän nyt sen kohdan elämässäni, jossa kaikki lähti liikkeelle, eikä mikään sen jälkeen oikein ole ollut pysyvää. Paitsi tuo parisängyn toisella laidalla tällä hetkellä nukkuva mies, joka jollain käsittämättömällä tavalla on niin vaivattoman oloisesti kaikki nämä vuodet saanut tasapainotettua minun ailahteluni, ja saanut minut haluamaan olla tässä - paikallaan. Lopputuloksena vain huomaan ehkä sittenkin olevani tavallaan jossain mieleni nurkassa yksinäinen.

Kun vuosikaudet tutustuu uusiin ihmisiin jotka lähes kaikki elämän heittelemänä ennemmin tai myöhemmin jäävät taa, omiin elämiinsä ja minulle menneisiin paikkoihin, ja sitten yhtäkkiä itse pysähtyy, käteen ei jää paljoakaan. Vasta matkan päästä on käsittänyt, miten syviä haavoja on tehnyt menettää läheisiksi päästämiään ihmisiä uudestaan ja uudestaan, kun elämä vie taas seuraavaan paikkaan. Niin, elämä, sitähän se on. En kuitenkaan voi väittää, etteikö tässä ole punnittu aito introverttius (vaikkei se toki automaattisesti ihmisvihaajaa tarkoitakaan).

Ikävöin myös äärettömästi sitä vapauden tunnetta, mitä oli elää ilman aikuisrutiineja. Jos kukaan kaipaa elämäänsä sitkeässä istuvia rutiineja, hankkikaa koira. En vaihtaisi tuota karvapersettä mihinkään ikinä, mutta paljon se myös sanelee. Minä, joka yhdeksän koiraharjoitusvuoden kokemuksella nykyään herään puoli kuudelta ilman herätyskelloa myös viikonloppuisin, valvoin joskus monta yötä putkeen, luin kasoittain kirjoja, katselin elokuvia, opiskelin koulujuttuja ja omia juttuja, kävin baarissa ja lähdin hetken päähänpistosta roadtripille Lappiin.

Tuo ikävä tosin sai minut tänään taas kerran ihan oikeasti ruotimaan pohjamutia myöten sitä kääntöpuolta ja osatekijää, miten väärässä työpaikassa tällä hetkellä olen. Rakastan työtäni, mutta teen sitä itselleni aivan väärässä paikassa. Ja tästä sitten lähtee ihan uusi sivuraide aiheesta mitä asialle on ja ei ole mahdollista tehdä, mutta ei mennä siihen nyt...

Ehkä tämä on jotain ikäkriisiä, mene ja tiedä. Typistettynä tämä koko tarina menee niin, että näin unen jota miettiessä huomasin sekä kaipaavani vanhaa itseäni, että miettiväni miten minä tähän olen päätynyt. Onko oikeasti ihmisiä, jotka eivät kadu, kaipaa tai spekuloi mitään? Koska itse keksin noin sata lausetta jotka kaikki alkavat "jos". Tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että jos muuttaisin menneessä mitään, tuota kaikista rakkainta ei ehkä olisi kuorsaamassa peittonsa alla. Aina joskus näinä unettomina öinä sitä kuitenkin miettii...

Kuusi vuotta myöhemmin

Oho hups. Tässähän on näemmä vierähtänyt tovi.

Yhtä aikaa mielenkiintoista ja omalla tavallaan surullista että monikaan asia ei pohjimmiltaan ole muuttunut. Paljon on tapahtunut, mutta samat hyvät asiat ja samat kipuilut ovat yhä olemassa. Siitä huolimatta rohkenisin väittää kasvaneeni tässä välillä monessa asiassa - osassa toki ehkä vähän kieroonkin tai mutkien kautta, mutta joka tapauksessa pyrkimys on valoa kohti ja eteenpäin. Olen joissain asioissa ihan äärettömästi vahvempi (voi kun joku olisi kertonut 15-vuotiaalle minälle!), ja joissain taas aivan yhtä epävarma kuin aina ennenkin.

Sen enempää näitä blogimaailmassa väliin jääneitä vuosia kaivelematta summaan olevani pohjimmiltaan yhä sama vanha minä. "Ei kai tässä... mitäpä minä".

Katsotaan josko saisi taas sanoja, asioita ja ajatuksia muistiin. En lupaa, mutta lupaan yrittää.

Palautetta poliisille

Pasilan poliisiaseman lupapalvelu, aamulla 12.11.2013

Mie ymmärrän että kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta silti. Vaikka aikuinen jo olenkin, niin mie olin polvet jännityksestä tutisten hakemassa ensimmäistä biometristä passiani. Uutta ja jännittävää ja kaikkea siltä väliltä. Tähänastisen elämäni aikana olen tottunut siihen että maksupuoli on se kaupankäynnin päättävä juttu ja hieman hämmennyin kun siinä alettiin jo euroja vaihtaa, missä vaiheessa menin ääneen ihmettelemään että eikö niitä minun sormenjälkiäni tarvitakaan. En olisi tarvinnut tähän vastaukseksi tylytystä aiheesta kuinka hän osaa kyllä työnsä, kun on sen verran kauan sitä tehnyt. Siihen oli aika mieltäylentävää koittaa mutista anteeksipyyntöä että en minä nyt sitä tarkoittanut.

Oli siinä ja tässä kirjoitinko tätä palautetta ollenkaan kun tässä nyt ei ole kyse muusta kuin pahasta mielestä, mutta saanpa tämän päivän mielessä pyörineen aamun nyt ehkä mielestäni. Vaikka sinä kiltti lupapalvelutäti ehkä teet näiden asioiden kanssa töitä joka päivä, niin ne eivät silti ole välttämättä meille kaikille muille itsestäänselviä vaikka ikää olisikin yli 18. Ja jos me täysi-ikäiset esitämme tyhmiä kysymyksiä niin ei kai ole liikaa odottaa että niihin saisi edes jotenkin neutraalin vastauksen. Son jännä kuinka pienestä on kiinni että pilaa toistenkin päivän. Ikävää jos sinulla oli huono päivä, tämänaamuisen jälkeen minullakin oli.


---

Mikon mielestä tässä ei ollut tarpeeksi kirosanoja, mutta en keksinyt mihin väliin olisin muutaman painoarvoltaan jykevämmän lisännyt, joten lähetin tällaisenaan. Oli kyllä niin pensselitäti että tuli ärsytys.

Alle 100 sanaa

Menin lupaamaan että kirjoittaisin itsestäni esittelytekstin seuraavaan virman uutiskirjeeseen. Sitä itsesuojeluvaistoa kun kerran ei ole siunaantunut. Tuli huomattua miten himputin vaikeata on koittaa summata itsensä kappaleeseen tekstiä. Ihan näin muodon vuoksi voin suositella kaivamaan pöytälaatikosta paperia ja kynän, ja yrittämään mitä itse saa aikaan. Oma tyylinäytteeni meni lopulta näin:

"Geneettisesti tamperelainen, henkisesti lappilainen ja vuokrasuhteellisesti espoolainen. Pääsääntöisesti eksyksissä, usein ymmällään ja pystyy silti ylläpitämään illuusiota siitä että tietää mitä tekee. Omistaa koiran ja jollakin mittapuulla kattavan levykokoelman. Enemmän mörinää kuin klassista, mutta ei kai se ole niin justiinsa. Tykkää sotaelokuvista ja dokumenteista. Kiinnostunut historiasta ja tieteestä. Lukisi mieluusti enemmän kuin ehtii. Harrastaa verbaaliakrobatiaa ja sarkasmia. Värkkää taittohommia vapaa-ajallaankin elämän hankkimisen sijaan. Kyllästyy äärettömän nopeasti tylsiin asioihin. Luuli pienenä että paprikan siemenet on myrkyllisiä, traumatisoitunutkin siis on. On huono kertomaan itsestään. Kysyä saa."


17 sanaa jäi käyttämättä. Tämäntasoinen ohi päästetty tilaisuus epäilemättä pitää minua hereillä monta tulevaa yötä.

Koti-ikävä

Ihan hillitön ikävä Tornioon. Ei pysty selittämään. Kaipaa sitä kuollutta hiljaisuutta ja tilaa hengittää. Niitä paikkoja missä kuulee omat ajatukset, ja kaikki tuntuu selkeämmältä. Ei ole niin paljoa kysymyksiä, ja loppuihinkin löytyy vastaukset ihan yrittämättä. Ei ole "jos", on vain se mitä on. Rehellisyyttä, nimenomaan helppoa sellaista. Ei velvollisuudentunnon värittämiä päätöksiä, ei huomioonottamisen liikaa vääristämiä ajatuksia. Ei loputtomia tavoitteita, huomisen odottamista ja suunnitelmia. Vain se hetki ja olemassaolo. Onni juuri siinä sekunnissa. Täydellisyys.

Oman melankolian halaus. Ei pahassa, vaan tuttu rutistus vanhalta ystävältä. Se osa siitä aitoudesta, jota ei muualla pysty tunnustamaan. Joutuu muuten selittämään. Eivät ymmärrä vaan kysyvät, ihan liikaa. Ei ole mitään kerrottavaa, mutta joku vastaus pitäisi pakolla keksiä, eivät luovuta muuten. Sitä sellaista erilaisuutta jota muut eivät voi käsittää. Ei tarvitsekaan, mutta en myöskään halua selittää. Se tuhoaa liikaa. Ei kaikelle tarvitse olla syitä.

Tuntuu kuin sulkeutuisi. Pitäisi päästä Tornioon. Hengittämään mennyttä aikaa ja oloa.

"..by these frosty waters I rest by your side,

I hold you in my arms for the last time,

if only I could tell you how I need your love,

if only you had seen what I kept in my heart.."

(Insomnium - The Bitter End)