On jokseensakin mieletöntä, miten yksi pieni asia voi niin kokonaisvaltaisesti sekoittaa koko päivän. Minä näin unta. En edes muista siitä montaa yksityiskohtaa, mutta siellä mukana kulki ihminen menneisyydestä. Ihminen, jota aikanaan ihan tietoisesti yritin olla ajattelematta, koska sitä ikävää oli vaikea käsitellä. Koska hän kolhaisi niihin kipupisteisiin jotka silloin joskus olivat herkimmillään - vereslihalla. Tänään tajusin että se ikävä on tavallaan yhä olemassa, mutta eri muodossa.
Sen ikävän kaveriksi huomaan tässä vuosien saatossa ilmestyneen harmin, että tuli aikanaan hoidettua tilanne itselleni tyypilliseen "kerrasta poikki"-tyyliin. Noh, sitä on kai turha surra enää. Kaikki päätökset on tehty sen hetken tiedon ja tunteen jonkinlaisen sekametelisopan stabiilia muistuttavassa tasapainossa, ja ne ovat olleet oikein silloin. Tätä jälkeen päin jossittelua voikin sitten halutessaan harrastaa maailman tappiin asti.
Lystikästä tässä päivässä on ollut se, että huomasin tämän ihmisen olleen ilmeisesti jonkinlainen avain muutamaan muuhunkin menneen ajan oveen. Nyppää langan pätkän puserosta ja se purkaa kerta heitolla puoli hihaa. Joskus sitä toivoo että omat aivonsa voisi ladata kirjamuotoon (hyvällä hakemistolla ja ristiviitteillä), että voisi ilman vaaraa ajatusten karkailusta lukea mikä kaikki siellä takaraivossa oikein kytkeytyy mihinkin.
Muutaman sadan muiston risteyksen ja ajatuksen sivujuonteen yli hypäten ollaankin tässä seuraavassa illassa, eikä uni tule vaikka mitä tekisi, koska päässä kelaa edelleen. 17 tuntia meni siihen lopputulokseen, etten menetä mitään jos laitan viime yön haamulle viestin ja kysyn mitä kuuluu. Näitten loppujen kytkösten kanssa meneekin sitten vähän kauemmin, koska näitten kylkiäisenä tuli tunne.
Ajatus siitä, että olet joka ikinen hetki vain yhden päätöksen päässä täysin erilaisesta elämästä, on yhtä aikaa pelottava ja houkuttava. Sitä tekisi mieli rynkyttää niitä jo suljettuja ovia ja kokeilla mitä löytää. Suurin osa siitä on kuitenkin lähinnä uteliaisuutta. Samaan aikaan ei kuitenkaan mistään hinnasta halua luopua siitä mitä ja missä tänään on.
Ikävä kuitenkin on ehkä se päällimmäisin tunne, joka tästä päivästä jäi käteen. Ei pelkästään haamuni suhteen, vaan myös monen muun joitten nimetkin ovat vähän hakusessa, ja hetkien ja paikkojen. Tunteiden, ajatusten ja tilanteiden, jotka olivat joskus olemassa toisessa ajassa. Olen tänään huomannut kaipaavani valvottuja öitä, sanoilla ja ilman, auringon laskuja ja nousuja, lukemattomia teemukillisia ja suklaapisarakeksejä. Elokuvia, autioita rantoja, nukkuvaa merta jään alla, loputonta tuulta.
Ymmärrän nyt sen kohdan elämässäni, jossa kaikki lähti liikkeelle, eikä mikään sen jälkeen oikein ole ollut pysyvää. Paitsi tuo parisängyn toisella laidalla tällä hetkellä nukkuva mies, joka jollain käsittämättömällä tavalla on niin vaivattoman oloisesti kaikki nämä vuodet saanut tasapainotettua minun ailahteluni, ja saanut minut haluamaan olla tässä - paikallaan. Lopputuloksena vain huomaan ehkä sittenkin olevani tavallaan jossain mieleni nurkassa yksinäinen.
Kun vuosikaudet tutustuu uusiin ihmisiin jotka lähes kaikki elämän heittelemänä ennemmin tai myöhemmin jäävät taa, omiin elämiinsä ja minulle menneisiin paikkoihin, ja sitten yhtäkkiä itse pysähtyy, käteen ei jää paljoakaan. Vasta matkan päästä on käsittänyt, miten syviä haavoja on tehnyt menettää läheisiksi päästämiään ihmisiä uudestaan ja uudestaan, kun elämä vie taas seuraavaan paikkaan. Niin, elämä, sitähän se on. En kuitenkaan voi väittää, etteikö tässä ole punnittu aito introverttius (vaikkei se toki automaattisesti ihmisvihaajaa tarkoitakaan).
Ikävöin myös äärettömästi sitä vapauden tunnetta, mitä oli elää ilman aikuisrutiineja. Jos kukaan kaipaa elämäänsä sitkeässä istuvia rutiineja, hankkikaa koira. En vaihtaisi tuota karvapersettä mihinkään ikinä, mutta paljon se myös sanelee. Minä, joka yhdeksän koiraharjoitusvuoden kokemuksella nykyään herään puoli kuudelta ilman herätyskelloa myös viikonloppuisin, valvoin joskus monta yötä putkeen, luin kasoittain kirjoja, katselin elokuvia, opiskelin koulujuttuja ja omia juttuja, kävin baarissa ja lähdin hetken päähänpistosta roadtripille Lappiin.
Tuo ikävä tosin sai minut tänään taas kerran ihan oikeasti ruotimaan pohjamutia myöten sitä kääntöpuolta ja osatekijää, miten väärässä työpaikassa tällä hetkellä olen. Rakastan työtäni, mutta teen sitä itselleni aivan väärässä paikassa. Ja tästä sitten lähtee ihan uusi sivuraide aiheesta mitä asialle on ja ei ole mahdollista tehdä, mutta ei mennä siihen nyt...
Ehkä tämä on jotain ikäkriisiä, mene ja tiedä. Typistettynä tämä koko tarina menee niin, että näin unen jota miettiessä huomasin sekä kaipaavani vanhaa itseäni, että miettiväni miten minä tähän olen päätynyt. Onko oikeasti ihmisiä, jotka eivät kadu, kaipaa tai spekuloi mitään? Koska itse keksin noin sata lausetta jotka kaikki alkavat "jos". Tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että jos muuttaisin menneessä mitään, tuota kaikista rakkainta ei ehkä olisi kuorsaamassa peittonsa alla. Aina joskus näinä unettomina öinä sitä kuitenkin miettii...
