Koti-ikävä

Ihan hillitön ikävä Tornioon. Ei pysty selittämään. Kaipaa sitä kuollutta hiljaisuutta ja tilaa hengittää. Niitä paikkoja missä kuulee omat ajatukset, ja kaikki tuntuu selkeämmältä. Ei ole niin paljoa kysymyksiä, ja loppuihinkin löytyy vastaukset ihan yrittämättä. Ei ole "jos", on vain se mitä on. Rehellisyyttä, nimenomaan helppoa sellaista. Ei velvollisuudentunnon värittämiä päätöksiä, ei huomioonottamisen liikaa vääristämiä ajatuksia. Ei loputtomia tavoitteita, huomisen odottamista ja suunnitelmia. Vain se hetki ja olemassaolo. Onni juuri siinä sekunnissa. Täydellisyys.

Oman melankolian halaus. Ei pahassa, vaan tuttu rutistus vanhalta ystävältä. Se osa siitä aitoudesta, jota ei muualla pysty tunnustamaan. Joutuu muuten selittämään. Eivät ymmärrä vaan kysyvät, ihan liikaa. Ei ole mitään kerrottavaa, mutta joku vastaus pitäisi pakolla keksiä, eivät luovuta muuten. Sitä sellaista erilaisuutta jota muut eivät voi käsittää. Ei tarvitsekaan, mutta en myöskään halua selittää. Se tuhoaa liikaa. Ei kaikelle tarvitse olla syitä.

Tuntuu kuin sulkeutuisi. Pitäisi päästä Tornioon. Hengittämään mennyttä aikaa ja oloa.

"..by these frosty waters I rest by your side,

I hold you in my arms for the last time,

if only I could tell you how I need your love,

if only you had seen what I kept in my heart.."

(Insomnium - The Bitter End)